Ebeli, Ebedictus Ensimmäinen, Epuli-Hepuli, Eppu-Peppu, Huiskuhäntä, Mies, Poika, Master Of The Universe.

Ikävä ja suru on valtaisa. Emme oikeastaan muista arkea ilman Eppua ja aikaa ennen Eppua. Eppu tuli ja mullisti maailmamme niin perustavanlaatuisesti. Epun myötä elämään tuli jos jonkinlaisia koiraharrastuksia, myös muita harrastuksia kuten valokuvaus ja retkeily, mahtavia uusia kavereita ja meille avautui oikeastaan kokonaan uusi maailma.

Eppu oli täynnä pursuavaa energiaa ja elämää siitä hetkessä asti, kun sen sikiöpussin käsilläni rikoin. Kun mietimme luovutusiässä pentuvalintaa kahden veljeksen välillä, niin Terho totesi, että kyllä koirassa luonnetta pitää olla, eikä olisi oikeammassa voinut olla. Ja niin siitä puhelimen antennia järsineestä, nahkavyössä roikkuneesta pikkuriiviöstä tuli meidän ja se vei meidän sydämemme ikiajoiksi.

Eppu osallistui ihan kaikkeen ja ihan aina. Jokaisen aamun ensihetkestä se oli mukana touhuissa ja vessan pöntölläkään ei saanut olla ilman, että pikkupallo kopsahti jalkoihin. Kun etsin (usein) kadonneita tavaroitani, Eppu oli mukana etsimässä ja kurkistamassa kanssani huonekalujen alle. Kun me vasta alettiin miettimään, että pitäisiköhän lähteä lenkille, Eppu jo säntäsi eteiseen. Meille ei vuosiin tullut vieraita ilman, että Eppu oli jo pitkään odottanut heitä eteisessä. Sillä kun minä aloin leipomaan, Eppu parkkeerasi ulko-ovea tuijottamaan :).

Jos Eppua pitäisikin muutamalla sanalla kuvailla, niin loputtoman energian lisäksi sillä oli terävä äly ja uskomaton toimintakyky. Epun kanssa harrastettiin yhdessä vaiheessa rauniokoiratoimintaa. Tuntuu vieläkin aivan uskomattomalta, että se kykeni treenaamaan raunioradalla ihmisen etsimistä raunioista yhtä aikaa kun vieressä roihusi liekeissä palotalo, jossa VPK-laiset treenasivat savusukellusta täysissä palovarusteissaan. Eppu etsi raunioihin piiloituneita ihmisiä, koska se tiesi niillä olevan makkarapurkki kädessään, mutta ennen kaikkia siksi, että se kerta kaikkiaan rakasti etsimistä. Se oli Epun juttu. Jonkin aikaa treenasimme myös kadonneiden koirien etsimistä ja ihan samalla innolla Eppu etsi jopa kadonneita uroskoiria, jotka muuten se olisi varmasti ilomielin jättänyt metsään, mutta ei silloin kun niiden etsiminen oli annettu Epulle tehtäväksi.

Heitettyjen käpyjen etsiminen oli yksi arkileikeistämme. Aina ekaksi heitin kävyn metsään Epulle ja sitten Inkalle. Kerran Eppu haki innolla omansa ja odotti jaloissani kun Inka etsi omaansa. Inka etsi ja etsi, ja toi sitten aivan toisen kävyn kuin heittämäni, joten eikös Eppu karannut ja sännännyt suoraan sen kävyn luokse, minkä olin heittänyt ja voitonriemuisena toi sen luokseni. Inkasta poiketen Eppu ymmärsi sen, että heitetyt asiat eivät vain häviä, vaan ne ovat jossakin, ne pitää vaan löytää.

Tottelevaisuuttakin Epun kanssa treenailtiin monien kurssien verran ja Eppu olisi ollut kisavalmis. Pallon motivoimana se teki vaikka mitä, mutta kommentoi kyllä aina välillä tokon tylsiä osuuksia närkästyneesti aivastelemalla ja tuhahtelemalla. Sen sijaan kaikki vauhtiharrastukset olivat Epulle mieleen. Agilityssä sai päästellä täysillä ja jahdata palloja, joten siitä tulikin yhteinen suosikkiharrastuksemme lähes vuosikymmeneksi. Viimeisiä kisoja kisasimme, kun Eppu oli 11-vuotias. Tuloksia emme silloin enää saaneet, mutta en voinut ohjatessa muuta kun nauraa, kun katsoin Epun touhottavaa menoa. Sillä oli intoa vielä silloinkin vaikka muille jakaa, mutta jos olit hitusenkin myöhässä ohjauksessa, niin Eppu kyllä itse päätti minne seuraavaksi.

Eppu ei ollut vaan meidän, vaan se hurmasi luonteeltaan myös monia muita. Inka palvoi Eppua aina, pienenkin eron jälkeen Inka ryömi ja mielisteli Epun edessä. Koskaan ne eivät tapelleet. Eppu koulutti Inkan heti pennusta, ei ollut sitä näkevinäänkään kahteen ekaan viikkoon, jonka jälkeen se armollisesti päästi Inkan viereensä istuun. Myös Aislalle Eppu oli ehdoton kingi, vaikka Epulla oli jo paljon ikää. Epulla oli paljon koiraystäviä. Nuorena vielä enemmän, kun paljon harrastimme russelilenkkejä, mutta nuoruuden jälkeen kaveripiiri muodostui hyvin tyttövoittoiseksi. Eppu oli se kuningas, joka tyttölaumansa kanssa kolusi lähiseutumme metsiä. Jännä oli, että Epulla oli monta sellaistakin tyttökaveria, jotka eivät juuri ketään muuta poikakoiraa sietäneet.

Ja Epulla oli myös paljon ihmisystäviä. Eppu ei suoralta kädeltä kaverikseen ketään ottanut, vaan se vaati perusteellisen läpikäymisen. Mutta kun Epun kaverikseen otti, niin silloin ei säästelty intoa ja huomiota, peputuksia, säntäilyjä, intopöhinää. Epun intopöhinä alkoi usein jo paljon ennen kavereiden kotipihaa, Eppu kun tunsi hajusta monia tuttuja paikkoja. Eppu teki persoonallaan niin moniin vaikutuksen ja jäi mieliin.

Eppu oli elämämme koira, esikoisemme. Vuosien yhteiselon seurauksena ratsastimme samalla aallonpituudella ja usein tuntui kuin olisimme lukeneet toistemme ajatuksia. Emme montaakaan päivää olleet tuon 14 vuoden aikana erossa. Epun läsnäoloon oli arjessa niin tottunut, ettei sitä tullut juuri ajateltua, mutta sen poissaolon kyllä huomaa. Onneksi meillä on paljon ihania muistoja ja kuvia, joista ammentaa voimaa ikävään.

Terhoa pyysin kuvailemaan Eppua muutamalla sanalla ja hän totesi surullisena Matrix-elokuvaa mukaillen, että ”Unfortunately, no one can be told what Eppu was like. You should have experienced it for yourself”.

Eppua ikävöiden
Niina